sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Savottaa taas

Kun tuuli eilen lauantaina kääntyi parempaan suuntaan, läksin tyttären ja koiran kanssa uudestaan mökille. Puiden kaataminen sujui muuten hyvin ja oikeisiin suuntiin, mutta yksi dominoefekti tuli vastaan. Kaadoin yhden koivun metrin verran sivuun ja se jäi konkeloon toista koivua vasten. Oksat niin lujasti solmiutuneina toisiinsa, että en saanut millään väännettyä puuta irti. Ei mitään; kaadoin seuraavankin puun, jolloin molemmat jäivät konkeloon kolmatta vasten. Minkä jälkeen kaadoin senkin; kaksi naapuria sen niskassa olivat niin painavia, että se lähti nurin jo paljon ennen kuin ennätin sahata lähellekään kaatokoloa, joten se jäi törrölleen. Kameran kävin hakemassa vasta kun dominot olivat kaikki maassa. Koivujen runkojen alle luokille taipuneet laihat puut on 20-vuotiaita vaahteroita, jotka ei pärjää kangasmaassa kilpailussa koivuille alkuunkaan. Niistä lähti vähän pieniä oksia koivujen halauksessa, mutta muuten ne ovat kunnossa.
 Rykelmä oli aika helppo siivota. Ei tarvinnut paljoa kävellä, karsittavaa oli sahan ulottuvilla koko ajan paljon.
 Lyhensin viimeisen rungon niin että siinä ei ollut jännityksiä enää missään ja sahasin sen jälkeen senkin irti.
 Hävitystä tämä on. Koivua on revitty hyvin raa'asti.
 Kokonaisuudessaan kaadoin kymmenkunta kohtuullisen kokoista koivua ja jokusen pienemmän. Pätkiä ne vielä pitää, kantaa kasaan, halkoa ja pinota. Näillä pitäisi perheen yhden talven pärjätä lämpimänä. Taitaakin olla viimeinen talvi kun tytär on kotona. Varmaan se jonnekin muuttaa lukion jälkeen.
 Suomessa kasvatetaan vähän vajaalla 220 000 km2 mehtää, lähinnä kuusta, petäjää ja koivua. Minulla on vain hehtaari mehtämaata ja mieluummin kasvatan siellä jotain muuta. Mitä tuossa seisoo kapeina riukuina on saarnea, jalavaa, vaahteraa, saarnivaahteraa, tammea, paatsamaa ja leppää; koivuille ne ei pärjänneet alkuunkaan, mutta toivottavasti paremmin näin omassa porukassaan. Niiden alle on siis istutettu niinipuita, joita kohtuullinen varjo ei haittaa.
 Pieniä lumilämpäreitä vielä jostain löytyy. Miina harrasti niitä. Pehmeitä ja viileitä maata. Vaikka oli pohjoistuuli, niin auringonpaisteessa tuli aamun viileyden jälkeen nopeasti kuuma. Minulla puolestaan aukesi ranteet; kortisonia nahkaan illalla. Olen kesälle allerginen ja heti kutina alkaa kun lumet häipyy.
 Siivottiin samalla reissulla myös omenapuita. Maaliskuussa olisi tietysti ollut parempi, mutta tuolla ja tuonne on niin vaikea liikkua lumiaikaan. Tytär kiipesi puun latvaan sahaamaan murtuneen latvuksen poikki. Murtui viime syksynä valtaisan omenamäärän painosta. Tytär on voimakas ja kevyt, nousi puuhun ja laskeutui sieltä hyvin ketterästi. Tällaisiakin tyttöjä nykyään on olemassa. Oman sukupolveni naisista useimmat ei pääsisi puuhun ollenkaan. Sellainen ei kuulunut naisten taitoihin ennen vanhaan.

5 kommenttia:

RH kirjoitti...

Te ootte hyvä työpari!

Yamaba kirjoitti...

Niin minustakin.

Anonyymi kirjoitti...

On aina mukavaa lukea kirjoituksiasi. Mieheni on myös puunkaatohommissa ollut nyt täällä Keski-Suomessa. Oli korvat höröllä kun luin ääneen konkelopuista.
Kiitos mielenkiintoisista jutuista :-)
Ellu

Yamaba kirjoitti...

Kiitos sinulle vierailusta. Nuo puut kaatui Pohjois-Savossa, ei välttämättä kaukana sieltä Keski-Suomesta.

Se on mielenkiintoinen nimi, peräisin niiltä ajoilta kun oltiin vielä osa Ruotsia. Suomen maakunta oli silloin aika pyöreä, kun Lappi ei siihen kuulunut, ja ympyrän keskustaa ruvettiin kutsumaan Keski-Suomeksi. Venäläiset liittivät Haminan rauhassa Lapin Suomeen, jolloin suuriruhtinaskunta venähti pitkäksi ja kapeaksi. Keski-Suomi pysyi kuitenkin entisellä paikallaan.

Anonyymi kirjoitti...

Virkistit muistiani, joskus olen lukenut asiasta mutta on päässyt unohtumaan kuten niin monet asiat.
Vierailen edelleen :-)
Ellu